Uusi ulkoasu, jei!

Arvon ihmiset, kuten huomaatte - sain vihdoinkin tehtyä ulkoasulleni jotain. Koska olen käsi koodaamisessa, niin pienen väkertelyn ja tutkiskelun tuloksena osasin jopa seurata ohjeita ja muokata tätä. En vieläkään ole ihan tyytyväinen - tahtoisin vielä persoonallisemman headerin jne. Mutta akuutti apu hätään löytyi täältä (kiitos vinkistä, Hetunen), ja tämä kelvatkoon toistaiseksi!


Ulkona tulee taas lunta, ei ole mukavaa. Juurihan näytti siltä että kevät on tulossa!


Ja muuten, jos ihmettelette että mitä kummaa teen hereillä ennen aamukahdeksaa, lauantaina, niin voin kertoa teille. Eilen nimittäin saavuttuani väsyneenä koulusta ennen kahtatoista (oli lyhyt päivä) menin päikkäreille pienen perusdatauksen jälkeen. Herätyksen laitoin kolmelta, koska aikomuksenani oli siivota. Noh, heräsin kello 20:29. Sanomattakin kai selvää, etten sitten enää saanut unta, ja päätin valvoa. Katsoin pitkästä aikaa Love, Actually -leffan ja vollotin kuin pikkulapsi suurimman osan ajasta. Sen hohto ei katoa koskaan!
[SPOILER ALERT] Sekin, kun Colin Firthin hahmo opettelee portugalia vain voidakseen mennä kosimaan Aureliaa. Kun pääministeri (ah, Hugh Grant!) soittelee kadunmitallisen ovikelloja päästäkseen puhumaan Natalielle. Voih, kaikki ne ihanat rakkaustarinat, tunteet, ja kaikki! [/SPOILER]


Tuollaisia leffoja pitäisi ehdottomasti tehdä lisää. Eikä itkeskely todennäköisesti tähän lopu - latailin nimittäin vihdoinkin P.S. Rakastan sinua -leffan, mikä oli pakollinen teko koska sain muutama päivä sitten luettua ko. kirjan. Meni muuten yhdeltä istumalta, vaikka teoksessa on n. 500 sivua (miten niin addiktoiva lukukokemus?). Ja sitä paitsi siinä on Gerard Butler. En ole koskaan niin kovia kiksejä herrasta saanut kuin eräs nimeltä mainitsematon, Oopperan kummitusta ja 300-leffaa fanittava ystävättäreni, mutta kyllä itselläkin voisi mennä polvet ja kaikki hyytelöksi jos kyseinen miekkonen oikeassa elämässä kävelisi vastaan. (Ja olihan se nyt 300:ssa jumalattoman unf.)


Juu. Oli pakko muuten tuon Love Actuallyn jälkeen kuunnella Spotifystä monen biisin verran Joni Mitchelliä - hänen musiikkiaan soi leffassa ja taisin rakastua. Olen muutenkin ruvennut tutustumaan tarkemmin ja monipuolisemmin kaikennäköiseen musiikkiin. Viimeisin rakkaus (ennen rouva Mitchelliä) on The Kinks, jota rupesin kuuntelemaan pari viikkoa sitten Merirosvoradio-leffan inspiroimana. Ja myönnettäköön, minuunkin on ruvennut uppoamaan poikaystävän hehkuttamat artistit, esim. Stevie Wonder, ja olen tullut myös siihen tulokseen että Ella Fitzgerald on ehkä kaikkien aikojen ihanin nainen.


Olen muuten huomannut, että mun päivä ei ole täydellinen, jos en kuule sen aikana vähintään kerran Musen Citizen Erased -biisiä.


... taidan kirjoittaa lähipäivinä hiukan syvällisemmin musiikkiin paneutuvan entryn. Musiikki on kuitenkin ollut mun elämässäni tosi pienestä asti tärkeässä osassa, ja on ollut hauskaa kattoa, miten musamaku on kehittynyt tässä vuosien varrella. Voi niitä aikoja, kun kavereiden kanssa pukeuduttiin kuka miksikin Spaissariksi ja vedettiin tanssirutiineja huulisynkaten ja hiusharjoja tai kaukosäätimiä mikrofoneina käyttäen. Ja niitä aikoja, kun tutustuin Limp Bizkitiin ja Eminemiin, ja oli niiiiiin kovis olo. Kun kuunteli musiikkia, missä oikein kiroillaan. Mutta tästä ja paljosta muustakin ihan toisella kertaa. Nyt poltan tupakan ja alan katsoa P.S:ää!